CP ja seksuaalisuus tutkimuksien valossa

Seksuaalisuus on olennainen osa ihmisyyttä ja identiteettiä. Se kulkee mukana koko elämän ajan, muuttaa muotoaan ja saa merkityksensä suhteessa omaan kehoon, toisiin ihmisiin ja ympäröivään yhteiskuntaan. Silti seksuaalisuudesta puhuminen – ja erityisesti sen tunnistaminen oikeudeksi – on usein vaikeaa silloin, kun kyseessä on fyysinen vamma. Cerebral palsy (CP) eli CP-vamma on yleisin lapsuudessa alkava liikuntavamma, ja se voi vaikuttaa lihasjänteyteen, motoriikkaan ja kehon hallintaan. Näihin fyysisiin tekijöihin voi  liittyä myös kommunikatiiviset haasteet, jotka voivat osaltaan muokata yksilön mahdollisuuksia ilmaista itseään, tulla ymmärretyksi ja osallistua intiimeihin suhteisiin.

CP:n ja seksuaalisuuden välinen suhde on pitkään jäänyt vähälle huomiolle sekä lääketieteellisessä tutkimuksessa että yhteiskunnallisessa keskustelussa. Vaikeneminen ylläpitää vammaisuuteen liittyviä tabuja ja vahvistaa käsitystä, jonka mukaan seksuaalisuus ei kuulu kaikille tai että se olisi toissijainen asia verrattuna muihin elämän osa-alueisiin (Wiwanitkit, 2008). Kun seksuaalisuudesta ei puhuta, sitä ei myöskään tueta – eikä oikeuksia osata tunnistaa tai puolustaa.

Tutkimukset osoittavat johdonmukaisesti, että ihmiset, joilla on CP, kokevat seksuaalisuuden yhtä tärkeänä osana elämäänsä kuin valtaväestö, mutta he kohtaavat monenlaisia esteitä sen toteuttamisessa. Fyysiset tekijät, kuten spastisuus, kipu ja kehon asennon hallinnan vaikeudet, voivat vaikuttaa seksuaaliseen toimintaan ja nautintoon (Wiegerink & Roebroeck, 2010). Näiden rinnalla kulkevat kuitenkin yhtä painavina sosiaaliset ja kulttuuriset tekijät: yhteiskunnalliset asenteet, palveluiden esteellisyys, ammattilaisten epävarmuus ja puutteellinen, usein kokonaan puuttuva seksuaalikasvatus vahvistavat kokemusta seksuaalisuuden marginalisoinnista (Gray & Byrne, 2021; Shah & Taylor, 2022).

Seksuaalisuuden kokeminen ei ole pelkkä biologinen tapahtuma, vaan se rakentuu kehon, mielen ja ympäristön vuorovaikutuksessa. Kaikilla ihmisillä, kuten myös ihmisillä, joilla on CP, seksuaalisuus kytkeytyy vahvasti elämänlaatuun, minäkuvaan ja sosiaaliseen osallisuuteen (Maestro-González ym. 2018). Tästä huolimatta vammaisten henkilöiden seksuaalioikeudet – kuten oikeus tietoon, oikeus omaan kehoon ja oikeus tulla kohdatuksi seksuaalisena olentona – jäävät usein toteutumatta. Tämä paljastaa rakenteellisia puutteita niin terveydenhuollossa kuin laajemmassa yhteiskunnallisessa asenneilmapiirissä (Power & Heanoy, 2023).

CP ja seksuaalisuus: keho, mieli ja ympäristö tutkimusten valossa

Seksuaalisuutta ei voida ymmärtää tarkastelemalla vain yksittäisiä fyysisiä rajoitteita tai lääketieteellisiä diagnooseja. Seksuaalisuus rakentuu kehon kokemuksista, psyykkisestä turvallisuudesta ja sosiaalisesta ympäristöstä, ja nämä tekijät vaikuttavat toisiinsa jatkuvassa vuorovaikutuksessa.

Kehollisella tasolla CP voi vaikuttaa seksuaalisuuteen monin tavoin. Lihasjäykkyys, spastisuus, kipu ja kehon asennon hallinnan vaikeudet voivat tehdä seksuaalisesta kanssakäymisestä fyysisesti kuormittavaa tai vaatia erilaisia järjestelyjä ja sopeutumista. Tutkimusten mukaan fyysiset haasteet, kuten lihasjäykkyys, virheasennot tai kipu seksin aikana ovat yleisiä toimintakyvystä riippumatta (Wiegerink & Roebroeck, 2010). Jopa 80 % nuorista aikuisista raportoi fyysisiä ongelmia seksuaalisen kanssakäymisen aikana, ja noin 20 % kertoi orgasmivaikeuksista (Newell & Liang, 2024; Wiegerink & Roebroeck, 2010). Vastaavasti laajemmassa aikuisia koskevassa tutkimuksessa 60 % oli kokenut seksuaalista kanssakäymistä ja lähes puolet oli seksuaalisesti aktiivisia tutkimushetkellä, mutta fyysiset esteet rajoittivat toimintaa monilla (Newell & Liang, 2024).

Fyysisten tekijöiden rinnalla kulkee kuitenkin aina psykologinen ulottuvuus. Seksuaalisuus liittyy vahvasti kokemukseen omasta kehosta, haluttavuudesta ja siitä, onko oma seksuaalisuus sosiaalisesti hyväksyttyä. Nämä kokemukset voivat olla haavoittuvia, erityisesti silloin, jos kehoa on totuttu tarkastelemaan ensisijaisesti hoidon, avun tarpeen tai poikkeavuuden näkökulmasta. Tutkimusten mukaan seksuaalinen itsetunto on keskeinen tekijä seksuaalisen aktiivisuuden ja nautinnon kannalta: henkilöt, joilla on vahvempi seksuaalinen itsetunto ja selkeämmät seksuaaliset tarpeet, osallistuvat useammin seksuaalisiin suhteisiin (Czapla & Otrębski, 2017).

Monet kuvaavat epävarmuutta, pelkoa torjutuksi tulemisesta ja kokemusta siitä, ettei oma keho sovi vallitseviin käsityksiin seksuaalisuudesta. Tällaiset kokemukset voivat johtaa seksuaaliseen vetäytymiseen tai siihen, että seksuaalisia toiveita ei uskalleta ilmaista (Walsh & Sawyer, 2025). Samalla tutkimus osoittaa, että mahdollisuus läheisyyteen, kosketukseen ja seksuaaliseen ilmaisuun tukee merkittävästi psykologista hyvinvointia ja elämänlaatua (Maestro-González ym. 2018).

Sosiaalinen ympäristö ja yhteiskunnalliset asenteet määrittävät pitkälti sen, millaiset mahdollisuudet ihmisillä, joilla on CP, on toteuttaa seksuaalisuuttaan. Sitkeät oletukset vammaisten ihmisten aseksuaalisuudesta tai kyvyttömyydestä seksuaalisiin suhteisiin vaikuttavat siihen, millaista tietoa ja tukea heille tarjotaan. Tutkimusten mukaan seksuaalisuutta ei usein tunnisteta terveydenhuollossa, eikä seksuaalikasvatusta tai -neuvontaa tarjota systemaattisesti (Gray & Byrne, 2021).

Sosiaalisen osallisuuden merkitys korostuu etenkin nuoruudessa: vertaissuhteet ja seurustelukokemukset ovat keskeisiä tekijöitä seksuaali-identiteetin kehittymisessä. Tutkimusten mukaan nuorilla aikuisilla, joilla on CP, on vähemmän kokemuksia seurustelusta ja seksuaalisesta kanssakäymisestä kuin heidän ikätovereillaan, mikä osittain johtuu fyysisistä esteistä ja sosiaalisten tilanteiden puutteesta (Wiegerink & Roebroeck, 2010). Monissa tapauksissa he kokevat, että heidän seksuaalisuuttaan ei tunnisteta tai sitä pidetään sopimattomana, mikä voi johtaa sisäistettyyn stigmaan (Walsh & Sawyer, 2025).

Kulttuurinen ja globaali näkökulma: seksuaalisuus ihmisoikeuskysymyksenä

Seksuaalisuuden toteutuminen ei ole vain yksilön toimintakykyyn tai paikallisiin palveluihin liittyvä kysymys, vaan se kytkeytyy laajempiin kulttuurisiin ja yhteiskunnallisiin rakenteisiin. Tutkimukset osoittavat, että käsitykset vammaisuudesta, sukupuolesta ja seksuaalisuudesta vaihtelevat merkittävästi eri kulttuureissa, ja nämä käsitykset vaikuttavat suoraan siihen, millaisia oikeuksia ja mahdollisuuksia vammaisilla ihmisillä on elää omaa seksuaalisuuttaan todeksi.

Kehittyvissä maissa seksuaalioikeudet ovat usein erityisen haavoittuvassa asemassa. Bangladeshissa toteutettu tutkimus toi esiin, että nuoret, joilla on CP, kärsivät merkittävästä tiedon puutteesta seksuaalisuuteen ja kehoon liittyvissä kysymyksissä, ja erityisesti tytöt kohtaavat sukupuolittuneita rajoitteita, häpeään perustuvia normeja ja lisääntynyttä väkivallan riskiä (Power & Heanoy, 2023). Seksuaalisuudesta vaietaan, eikä nuorilla ole mahdollisuuksia saada luotettavaa tietoa omasta kehostaan tai oikeuksistaan. Tämä kaventaa heidän mahdollisuuksiaan tehdä omaa elämäänsä koskevia valintoja ja lisää riippuvuutta muista.

Länsimaissa tilanne on monin tavoin erilainen, mutta ei ongelmaton. Vaikka tietoa ja palveluita on periaatteessa saatavilla enemmän, asenteelliset esteet vaikuttavat edelleen voimakkaasti seksuaalisuuden toteutumiseen. Oletus vammaisten ihmisten aseksuaalisuudesta tai siitä, että seksuaalisuus ei kuulu heidän elämäänsä, elää sitkeästi niin yhteiskunnassa kuin terveydenhuollon rakenteissa (Detandt, 2025). Seksuaalikasvatuksen ja terveyspalveluiden puutteet ovatkin yksi keskeisimmistä ongelmista, jotka rajoittavat seksuaaliterveyttä. Yhdysvaltalaisen tutkimuksen mukaan vain 19–41 % naisista, joilla on CP, oli saanut seksuaalikasvatusta vanhemmiltaan ennen 18 vuoden ikää, ja vielä harvempi oli keskustellut aiheista kuten ehkäisy tai seksitaudit lääkärin kanssa (Gray & Wylie, 2017).

Samansuuntaisesti vuonna 2021 tehty laadullinen tutkimus paljasti, että monet naiset, joilla on CP, olivat kohdanneet esteellisiä gynekologisia tiloja, kouluttamattomia terveydenhuollon ammattilaisia ja asenteita, jotka olettivat heidän olevan aseksuaalisia (Gray & Byrne, 2021). Lisäksi kansainvälinen katsaus toi esiin, että naisten ja tyttöjen seksuaali- ja lisääntymisterveyden tarpeet jäävät usein huomioimatta, erityisesti siirtymävaiheessa lapsuudesta aikuisuuteen (Shah & Taylor, 2022).

Kulttuurinen näkökulma tekee näkyväksi myös sen, miten seksuaalisuuden normit rakentuvat usein toimintakykyisten kehojen ympärille. Kun seksuaalisuus määritellään kapeasti tiettyjen asentojen, suoritusten tai ilmaisutapojen kautta, CP-vammaisten kehot ja kokemukset jäävät helposti tämän määritelmän ulkopuolelle. Tällöin seksuaalisuuden haasteet näyttäytyvät yksilön ongelmina, vaikka kyse on usein ympäristön joustamattomuudesta ja normatiivisista odotuksista.

Yhdenvertaisuuden näkökulmasta keskeistä on tunnistaa, että seksuaalioikeudet eivät toteudu pelkällä periaatteellisella tunnustamisella. Oikeus tietoon, kehoon ja seksuaaliseen ilmaisuun edellyttää konkreettisia tekoja: saavutettavaa kieltä, vaihtoehtoisia kommunikointikeinoja ja kulttuurista muutosta, jossa erilaiset kehot ja tavat olla seksuaalinen nähdään yhtä arvokkaina.

Yhteenveto ja pohdinta

Tutkimukset osoittavat selvästi, että seksuaalisuus on monimuotoinen, merkityksellinen ja kiinteä osa identiteettiä ja elämänlaatua. Fyysiset rajoitteet, psykologiset kokemukset ja sosiaaliset rakenteet kietoutuvat toisiinsa tavalla, joka voi joko mahdollistaa tai estää seksuaalisuuden toteutumista. Keskeinen havainto on, että suurin osa esteistä ei synny itse CP-vammasta, vaan ympäristöstä, asenteista ja rakenteista, jotka rajaavat mahdollisuuksia saada tietoa, tukea ja yksityisyyttä.

Seksuaalisuuden tukeminen ei tarkoita vain yksittäisten fyysisten haasteiden ratkaisemista, vaan kokonaisvaltaista lähestymistapaa, jossa seksuaalisuus tunnistetaan perusoikeutena. Tutkimukset osoittavat myös, että seksuaalisuuden tunnustaminen, tuettu kommunikaatio ja saavutettavat palvelut voivat merkittävästi parantaa elämänlaatua ja minäkuvaa.

Seksuaalisuuden tarkastelu paljastaa lopulta laajemman kysymyksen siitä, miten yhteiskunta suhtautuu vammaisuuteen, kehoon ja oikeuteen nautintoon ja läheisyyteen. Kun seksuaalisuus nähdään osana kokonaisvaltaista hyvinvointia ja kuntoutusta, se ei ole lisä tai poikkeus, vaan luonnollinen osa ihmiselämää. Tämän näkökulman vahvistaminen edellyttää sekä tutkimuksen että käytännön työn kehittämistä niin, että myös niiden äänet tulevat kuulluiksi, joiden kokemukset ovat perinteisesti jääneet marginaaliin.