Seksuaalisuuden huomioiminen kuntoutuksessa

Kirjoitus “Seksuaalisuuden huomioiminen kuntoutuksessa” on julkaistu alun perin Kuntoutus -julkaisussa 1/2019. Teksti on lyhennelmä artikkelista. Lähdeluettelon ja koko tekstin löydät TÄÄLTÄ. Kirjoittajina artikkelissa olivat Henna Suikki (ent. Kekkonen) ja Kaija Nevalainen, erikoistoimintaterapeutti, TtM, lehtori, Oulun Ammattikorkeakoulu Oy 

Johdanto 

Seksuaalisuus on osa ihmisyyttä kaikissa elämänvaiheissa, ja se muuttuu ja mukautuu elämänvaiheiden ja -tilanteiden myötä (WHO 2006). Seksuaalisuuden olemassaolo ei ole riippuvaista terveydestä tai iästä, vaan seksuaalisuus on myös sairaiden ja vammautuneiden oikeus ja ominaisuus. Seksuaalioikeudet ovat universaaleja ihmisoikeuksia ja perustuvat kaikille kuuluvaan vapauteen, arvoon ja yhdenvertaisuuteen. Kuntoutuksen ammattilaiset työskentelevät tiiviisti erilaisten sairauksien ja elämänkriisien parissa. Seksuaalisuutta tulisi käsitellä kuntoutuksen osana, jos ammattilaiset haluavat toteuttaa kokonaisvaltaista ihmisen kohtaamista. (Rosenberg 2006, 283; Sengupta & Sakellariou 2014, 101; Stein ym. 2012, 1842.)  

Sairastunut on aina ensin seksuaalinen ihminen, jolla on sairaus, eikä sairas ihminen, jolla on seksuaalisuus (Bildjuschkin & Ruuhilahti 2010, 13; Santalahti & Lehtonen 2016, 22). Asiakkaita tulee kohdella yhdenvertaisesti, yksilöllisesti ja arvostaen myös silloin, kun heillä on tarpeita ja seksuaalisuuteen ja seksuaaliterveyden edistämiseen liittyviä toiveita. Heidän itsemääräämisoikeuttaan tulee kunnioittaa ilman sukupuoleen, seksuaaliseen suuntautumiseen, ikään, vammaan, etniseen tai kansalliseen alkuperään, kieleen tai muihin henkilökohtaisiin ominaisuuksiin perustuvaa syrjintää. (Klemetti & Raussi-Lehto 2016.) Sairastuminen ja siitä johtuvat kehon ja mielen muutokset aiheuttavat aina kriisin. Seksuaalisuus, halu ja nautinto saattavat jäädä huomiotta. Kehollisuus vaikuttaa tällöin mieleen hyvin voimakkaasti. (Bildjuschkin & Ruuhilahti 2010, 79; Santalahti & Lehtonen 2016, 165.) Vakava sairastuminen ja siitä johtuva fyysinen kyvyttömyys johtavat usein seksuaaliterveyden ongelmiin. 

Tutkimusten mukaan seksuaaliterveyden haasteet ovat sairastuneilla vallitsevampia kuin niin sanottujen terveiden ihmisten keskuudessa (Kedde ym. 2012, 64). Ryttyläinen ja Virolainen (2009, 2) toteavat sairauksien, lääkitysten ja hoitotoimenpiteiden vaikuttavan ihmisen seksuaaliterveyteen aina yksilöllisesti. Asiakkaalla tulisi olla lupa puhua ja kysyä seksuaalisuudesta – se ei saisi hävitä erilaisten toimenpiteiden alle. Seksuaalisuudesta keskusteleminen kuntoutujan kanssa edellyttää luottamuksellista vuorovaikutussuhdetta asiakkaan ja kuntoutusammattilaisen välillä. Seksuaalisuuden äärellä ihminen on kaikkein paljaimmillaan ja samalla haavoittuvimmillaan. (Santalahti & Lehtonen 2016.) Jotta kuntoutuja tulee kohdatuksi, kuulluksi ja ymmärretyksi omana seksuaalisena olentonaan, työntekijän tulee olla tietoinen omaan seksuaalisuuteensa liittyvistä arvoistaan ja asenteistaan. Karkaus-Rikbergin (2000, 293) mukaan seksuaalisuuteen ja sen toteuttamiseen liittyviä esteitä ovat uskomukset, tabut, asenteet ja stereotypiat. Seksuaalisuuteen ja vammaisuuteen yhdessä muodostuu eräänlainen kaksoisherkkyys, sillä seksuaalisuus ja vammaisuus herättävät monenlaisia tunteita, ajatuksia ja ehkä jopa myös esteitä. Vammaisten henkilöiden seksuaalisuudesta puhuttaessa on lähdettävä siitä, että terveiden ja vammaisten seksuaalisuudessa on enemmän yhteistä kuin erilaista. 

Seksuaaliohjaus ja -neuvonta kuntoutuksen ammattilaisen työmenetelmänä 

Asiakkaan ohjaus ja neuvonta on tärkeä osa kuntoutusammattilaisen työtä. Seksuaalisuuden puheeksi ottamisen tärkeydestä alkaa terveydenhuollon ammattilaisten keskuudessa olla yksimielisyys: se kuuluu osaksi asiakkaan kokonaisvaltaista hoitoa ja kuntoutusta. Seksuaalisuus tulee ottaa huomioon asiakkaan hoidon ja kuntoutuksen suunnittelussa, toteutuksessa ja arvioinnissa. (Sinisaari-Eskelinen ym. 2016, 290.) Tästä huolimatta seksuaalisuus on aiheena hyvin sivuutettu ja ohitettu aihepiiri. Dyer ja das Nair (2014, 1432) toteavat tutkimuksessaan, että silloin, kun aihe on kaikkien aihe, kukaan ei ota siitä vastuuta, vaan kaikki olettavat jonkun toisen hoitavan keskustelun. ”Everybody’s business is nobody’s business”. Lopputuloksena on, ettei puheeksi ottamista tee kukaan. Kaikilla kuntoutuksen ammattilaisilla on tärkeä rooli asiakkaan seksuaalisuuden edistämisessä. Moreno ym. (2015, 115) ja Dyer ja das Nair (2014, 1432) toteavat useimmiten ongelmaksi muodostuvan, että ammattilaiset odottavat asiakkaan itsensä ottavan aiheen esille eivätkä itse koe löytävänsä sopivia sanoja asiasta keskusteluun. Puheeksi ottamista vaikeuttavat muun muassa oma nolostuminen, tiedon ja taidon puuttuminen, ajan puute sekä uskomusten ja välineiden puuttuminen. Richardsin ym:iden (2016, 1480) tutkimuksessa puheeksi ottamiseen vaikuttivat työskentelyorganisaation asettamat resurssit (muun muassa ajankäytön mahdollisuudet), ammattilaisen omat käsitykset omista taidoistaan sekä negatiiviset asenteet asiakasta ja seksuaalisuutta kohtaan. Myös oma suhtautuminen seksuaalisuuteen vaikuttaa joko positiivisesti tai negatiivisesti kuntoutustyöntekijän haluun ottaa seksuaaliterveyspuheeksi kuntoutujien kanssa (Haboubi & Lincoln 2003). Jokaisella sosiaali- ja terveysalan perustutkinnon suorittaneella tulisi olla riittävät tiedot ja taidot tarjota seksuaalineuvontaa. 

Ensimmäinen ja tärkeä askel tähän suuntaan on se, että ammattilainen pyrkii tietoisesti ymmärtämään omaa seksuaalisuuttaan ja miettimään asioita, jotka siihen ovat vaikuttaneet. Seksuaalianamneesi on oivallinen työkalu niin omaan seksuaalisuuteen tutustumiseksi kuin myös asiakkaankin kanssa käytettäväksi esimerkiksi esitietolomakkeena yhteistyösuhteen alussa. Seksuaalianamneesi löytyy esimerkiksi TÄÄLTÄ (linkki meidän anamneesiin, mikä on myös toisessa blogissa) 

Asiakkaan ikään kohdistuvat ammattilaisen oletukset tulevat esille lausahduksesta ”On tärkeämpiäkin asioita kuin seksi”, jolla puolusteltiin seksuaalisuudesta keskustelemattomuutta. Ikääntyneitä samoin kuin vammautuneita ihmisiä kohdellaan aseksuaaleina, eikä heidän seksuaalielämäänsä kiinnitetä huomiota. (Richards ym. 2016, 1480.) FINSEX- kyselytutkimuksen mukaan ikäihmisten käsitykset seksuaalisuudesta ovat kuitenkin muuttuneet viime aikoina. Eläkeläiset ovat aikaisempia sukupolvia useammin kokeneet seksuaalisuutensa tärkeäksi, eikä seksuaalisuus tunne ikärajaa. 50–59-vuotiaista naisista 93 prosenttia ja miehistä 98 prosenttia on seksuaalisesti aktiivisia. 60–69-vuotiaista naisista puolestaan 81 prosenttia ja miehistä 91 prosenttia on aktiivisia. Vielä 70–79-vuotiaiden ikäryhmässäkin 79 prosenttia miehistä ja naisista on seksuaalisesti aktiivisia. (Kontula 2009, 749) Ikädiskriminaatiota tulee välttää kaikessa seksuaaliohjauksessa ja tarjota mahdollisuutta keskustella seksuaalisuudesta asiakkaan ikään katsomatta (Hautamäki-Lamminen 2012, 98). 

Seksuaalisuuden puheeksi ottaminen 

Päävastuu keskustelun avaamisessa ja luvan antamisessa on aina ammattilaisella, ja tätä kuntoutujat odottavat. Ammattilaiset puolestaan odottavat keskustelun avausta kuntoutujalta itseltään. (Dyer & das Nair 2014, 1435; Richards ym. 2016, 8; Schmitz& Finkelstein 2015, 211.) Puhumattomuus seksuaaliterveyteen liittyvistä asioista saattaa jopa hankaloittaa kuntoutujan seksuaalisia ongelmia ja lisätä niiden kroonistumista (Pieters ym. 2017, 6). Tutkimusten mukaan kuntoutujat toivovat ammattilaisten ottavan keskustelussa aktiivisen roolin, mutta kuntoutuja määrää sen, onko siitä keskustelu tärkeää vai ei. Hän saa myös päättää, millä tarkkuustasolla keskustelua käydään. Työntekijän velvollisuutena on luoda ilmapiiri, jossa keskustelu on mahdollista. Peloista huolimatta seksuaalisuuteen liittyvistä asioista keskusteleminen ei syö työaikaa, vaan parhaimmillaan keskustelut vähentävät asiakkaan kipua, huolta ja ahdistusta ja tätä kautta mahdollisesti ovat välillisesti vähentämässä oireita ja tarvittavia hoitotoimenpiteitä. Kun asiakas kokee, että häntä kuullaan, motivaatio toipumiseen saattaa voimistua ja yhteistyö parantua. (Bildjuschkin & Ruuhilahti 2010, 71, 80; Sinisaari-Eskelinen ym.2016, 290.) 

Seksuaalisuuden puheeksi oton oikea ajoitus vaihtelee yksilöllisesti ja sen arvioiminen vaatii ammattitaitoa. Koskaan ei tiedä, mitkä kuntoutujan omat kyvyt ovat missäkin kuntoutuksen vaiheessa, joten ammattilaisen tulisi ottaa seksuaalisuutta esille säännöllisin väliajoin. Riippuu yksilöstä, missä vaiheessa keskustelu voisi olla tarpeellista. Ammattilaiset pelkäävät, että liian aikaisessa vaiheessa aiheen esille ottaminen on loukkaavaa ja että sairastumisen alussa akuutit lääketieteelliset asiat menevät usein kaiken muun edelle. Paras aika keskustelulle olisi, kun valmistaudutaan emotionaalisesti ja fyysisesti palaamaan kotiin. Paluu arkeen nostattaa esille uusia kysymyksiä ja kokemuksia. (Dyer & das Nair 2014, 1434; Rosenberg 2006, 282; Schmitz & Finkelstein 2015, 211; Stein ym. 2012, 1847.) 

Kuntoutuksen ammattilaisen on tärkeää tunnistaa, mitä näkökulmia seksuaalisuudesta kunkin kuntoutujan kanssa tuodaan esille. Jokainen kuntoutuja on yksilöllinen samoin kuin hänellä oleva sairaus, vamma tai muu toimintakyvyn rajoite, ja kaikki ne asettavat omia vaatimuksia seksuaalisuudesta puhumiselle. Sensitiivinen ja kunnioittava lähestymistapa samoin kuin kumppanin mukaan ottaminen keskusteluun on tärkeätä. Käsitteistön tulee olla asiakkaan tarpeisiin sopivaa – yhteisen kielen löytäminen on olennaista. Sokki- ja reaktiovaiheessa keskustelun tulee olla selkeää, ja valmiit kysymykset helpottavat asiakasta. On tärkeää sanoa ääneen asioita, joita sairastunut mahdollisesti pelkää, mutta ei uskalla ottaa puheeksi. (Bildjuschkin & Ruuhilahti 2010, 94; Sawin ym. 2002, 31; Rosenberg 2006, 282.) 

Asiakkaat tarvitsevat ammattilaisten ohjausta, tietoa ja tukea seksuaalisten ongelmien käsittelyyn. Ihmisillä on eri elämäntilanteissa seksuaalisuudesta paljon ennakkoluuloja ja vääriä tietoja, jotka haittaavat esimerkiksi seksuaalisen tyydytyksen saamista. Asiallisella, myönteiseen sävyyn kerrotulla tiedolla voi olla huomattava merkitys. Esimerkiksi ohjeet siitä, miten seksielämä muuttuu sairauden kohdatessa sekä miten ja milloin seksiä voi jatkaa sairastumisen jälkeen, auttavat monia pariskuntia. (Dyer & das Nair 2014, 1434; Ryttyläinen-Korhonen 2011, 12.) On tärkeää antaa sairaalle mahdollisuus ilmaista tunteita, joita vammautuminen on aiheuttanut. Aidosti kohtaava työote mahdollistaa sen, ettei työntekijän tarvitse osata tai tietää kaikkea, riittää kun uskaltaa kohdata ihmisen avoimesti. (Bildjuschkin & Ruuhilahti 201, 79; Rosenberg 2006, 83.) Usein sairastuneet kaipaavat suoraa tietoa seksin harrastamisen turvallisuudesta, seksuaalisen kanssakäymisen konkreettisista ongelmista (esimerkiksi erektiohäiriöt, asentovaikeudet ja kumppanin kanssa seksistä puhuminen) ja niihin konkreettisia ratkaisuja (Schmitz & Finkelstein 2015, 209). 

Loppusanat 

Kirjallisuudesta voimme todeta, että seksuaalisuus on tärkeä osa ihmisyyttä myös sairastumisen jälkeen. Kuitenkin kuntoutuksen ammattilaiset kokevat edelleen hankalaksi ottaa seksuaalisuutta puheeksi ja luoda keskustelulle lupaa-antava ilmapiiri. Suhtaudutaan helposti niin, että ”joku muu” on vastuussa asiasta, ja luotetaan siihen, että ”joku muu” keskustelee kuntoutujan kanssa. Kuntoutuksen ammattilaisina olemme kuitenkin kaikkein tiiviimmin tekemisissä kuntoutujan kanssa hänen arjessaan ja muuttuvassa elämäntilanteessaan. Olemme tärkeässä asemassa ihmisen kokonaisvaltaisessa kohtaamisessa. Kuntoutuksen käytössä olevat arviointimenetelmät keskittyvät paljolti toimintojen kartoittamiseen eivätkä elämänlaadullisiin kysymyksiin kuten seksuaalisuuteen. 

Viralliset arviointivälineet ja kirjoitettu informaatio mahdollistaisivat seksuaalisten asioiden esille ottamisen. (Dyer & das Nair 2014, 1435; Stein ym. 2012, 1842.) 

Kuntoutuksessa seksuaaliset ongelmat tulisi kuitenkin nähdä laajempana psykofyysissosiaalisena kokonaisuutena eikä vain fyysisenä suoritteena. (Schmitz & Finkelstein 2015, 210). Tulevaisuudessa onkin tärkeää pohtia konkreettisten arviointimenetelmien ja haastattelulomakkeiden kehittämistä kuntoutuksen ammattilaisille työkaluiksi, joissa on jo valmiiksi huomioitu seksuaalisuus. Kun se on valmiina teemana haastattelussa, puheeksi ottaminen on luonteva osa yhteistyösuhdetta. Kuntoutuksen ammattilaisen tärkein työkalu myös seksuaalisuuden kohtaamisessa on ”not knowing” -asenne. Emme voi arvottaa asioita, emme voi tietää mitään, emmekä voi tehdä työtämme oletusten pohjalta. Emme voi ajatella, etteivät seksiin liittyvät asiat ole kuntoutujalle tärkeitä, ellemme ole koskaan asiaa kysyneet. Emme voi myöskään olettaa, mitä seksuaalisuus kenellekin merkitsee tai miten kuntoutuja sitä toteuttaa elämässään. Kun omaksumme asenteen, ettemme tiedä mitään, on helpompi kohdata kuntoutuja yksilöllisesti, avoimesti ja hyväksyvästi ottaen huomioon hänen elämäntilanteensa, johon seksuaalisuus olennaisena osana kuuluu. 

Hyvän ammattilaisen ei tarvitse osata kaikkea eikä tietää vastauksia kaikkiin kysymyksiin. Riittää, että osaa kuunnella ja tarvittaessa kertoo asiakkaalle, ettei tiedä, mutta on halukas etsimään vastauksia, sekä tarvittaessa ohjaa eteenpäin. Seksuaalisuuteen liittyvät kysymykset voivat itselle olla liian vaikeita käsitellä ja puhua, mutta se ei saa olla syy jättää kuntoutujaa niiden asioiden kanssa yksin. Yksi kuntoutusammattilaisen tärkeimpiä tehtäviä tässä onkin pohtia seksuaalisuuteen liittyviä omia asenteitaan, tunteitaan ja arvojaan. Toteamus, ettemme voi mennä asiakkaan kanssa sinne, missä emme ole itse olleet, on hyvin paikkansapitävä. Oman seksuaalisuuden hyväksyminen edistää myös seksuaalisuuden tunnistamista kuntoutujassa.